On se vaan ihanaa, kun voitettiin se kulta! On kilpailunhaluisia suomalaisia ja vanhoja patuja, jotka on odottanu tätä tunnetta sen 16 vuotta ja näin päin pois. Kyllä mäkin tästä tykkään, koska se joidenkin ruotsalaispelaajien haastattelu oli niin vittumaista katseltavaa. Haastattelija yrittää puhua, niin jätkät vaan pelaa pleikkaria eikä ees silmiin voi kattoa. Murh.
Kuitenkin jäi ehkä vähän kaivelemaan hampaankoloon...
Ensimmäiset kaks erää ruotsalaiset laukoi sata nolla Suomen maalia kohti (luojan kiitos maalilla ei ollut mitään imuria. Petri <3) ja siinä kohtaa selitettiin katsovalle kansalle, kuinka on hyvää puolustusta. Ja sitten kun Leijonat sen muutaman kerran pääsi edes Ruotsin päähän pelaamaan, niin heti oli niin mainiota peliä että ei taivas varjele. Sitten kun toisessa erässä viimeisillä minuuteilla se maali huitaistiin, niin tais osua ruotsalaisten egoon aika pahasti. Onhan se totta, että se Ruotsin ainokainen maali oli aikalailla onnen kantamoinen, mutta muuten mulle jäi sellanen olo, että ekat kaks erää Ruotsi vei peliä aika vahvasti.
Jos tämä olis ollut juoksukisa, niin Ruotsi olis koko matkan juossu pari metriä edellä ja sit kompastunu just ennen maaliviivaa, jolloin Suomi olis voinu kompuroida ohitte. Ja tottakai voitto on voitto ja Suomi tykkää.
Onhan se kuitenkin parempi seurata juhlivaa kansaa, kuin murjottavaa kansaa. Ja tykkäsin muutenkin tästä jellonien asennemuutoksesta, koska aina ne on ollut sillä asenteella että tästä nyt vain verenmaku suussa huitaistaan voitto ja ärrrrh. Ja nyt oli jotenkin paremman oloinen joukkuehenki ja jäähyjäkään ei niin kauheasti sadellut. Keskittynyttä :)
Mut onneks tää kisahumu on parin päivän päästä ohi. Ens vuonna sitten taas muistellaan kuinka se 2011 kulta oli kova juttu. Ja sitä seuraavana vuonna ja sitä... ja sitä.... ja sitä..... Kunnes 2031 tulee taas kulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti