Erikoistarjoukset opiskelijoille

Eerolla on viisi euroa rahaa. Hänen pitäisi pärjätä tällä rahalla koko loppukuukausi.
Eero haluaa ostaa paketin jauhelihaa (2,50e/400g) ja makaronia (1e/kg). Eero on jo tekemässä lähtöä kaupasta, kunnes huomaa tarjouksen joka on voimassa VAIN tällä viikolla.

KAKSI PAKETTIA JAUHELIHAA 4EUROA!!!

Herrajjumala siinähän säästää euron!! Äkkiä ostamaan jauhelihaa!
Eero ostaa kaksi pakettia jauhelihaa hyvillä mielin, kotona tajuaa että hänen pieneen makaronivuokaansa ei sovi kahta pakettia jauhelihaa ja että jauheliha menee huonoksi huomenna. Pakastinta EI ole. Tulipas siinä taas säästettyä..

Tässä oma näkemykseni nuorison säästämisestä. Ymmärrän kilohintojen ja tarjouskuponkien räknäämisen, jos ihmisellä oikeasti on kuusihenkinen perhe ruokittavanaan. Siinä säästää kymmeniä euroja kuukaudessa, jos oikeasti pelaa korttinsa oikein, mutta opiskelijat... Kannattaako ne viimeiset rahansa sitten kuitenkaan laittaa menemään, jos voi säästää euron ostamalla helvetisti purkkaa/munia/omenoita tai muuta sellaista, mitä ei välttämättä edes sillä hetkellä tarvitsisis niin paljon?
Kyllä sitä penniä voi venyttää mutta se tuntuu vähän typerältä maksaa euro, että voi säästää euron...
Ymmärsitkö? :D

Fruit of thought

Tuli tässä vaan mieleen kun rupesin muistelemaan mun farkkuhistoriaa...
Mitä rakkaammat ne housut tuntuu käyttäjälle olevan, sitä lähempää haaroväliä ne sitten ajan kanssa kuluu/repeää.
Mulla oli ollu jokku aivan kauheat mustat sammarit, ne repeilee ensin lahkeista, sit loppujen lopuksi polvista. Mutta tarpeen vaatiessa niistä saa vielä caprit tai shortsit. Mutta sitten juurikin ne ihanimmat farkut mitkä mulla oli, kului ja repeytyi haaroista. niistä ei saa enää mitään!
Hirvee elämä lapsella.

Selkäranka olis kiva..

Kondomista luopuminen vähentää masennusta!

Nyt sitten jo lasten ja vanhusten oikeesti... Jos masennuksen voi pelastaa sillä, että saa naida ilman kumeja, niin onko se masennus sittenkään ihan niin vakava sairaus?

Masennus on ollut mun elämässä aktiivisesti tapetilla jo ainakin viisi vuotta. Lähinnä seuraillut sivusta masennuksen eri vaiheita ja asteita ja loppujen lopuksi mullekin diagnosoitiin ns. "masennus" (alkuperäinen oire oli siis kipeät polvet hiihdon jälkeen!).

Masennus on mun mielestä jonkin asteinen epidemia tai loinen. Jossain ryhmässä yhdellä on masennus ja tämä sairaus paistaa siitä yhdestä yleensä todella pitkälle. Tietenkin riippuu ihmisestä itsestään miten se paistaa, mutta tarkkasilmäiset voivat näitä oireita huomata. Joissakin ihmisissä taas sokea apinakin voi masennuksen diagnosoida.
Tämä yksi tarvitsee kaiken tuen ja huomion, mitä vain ryhmä ehtii antamaan ja se ei tee hyvää ryhmähengelle. Loppujen lopuksi muutamat ryhmän jäsenet alkavat hiljaa mielessään diagnosoida jopa itseään: "olenko minä masentunut?" Toiset vastaavat tähän kysymykseen jämerästi: "no et ole!" ja osalla ajatus pyörii päässä... Ehkä olenkin...
Sosiaalisessa maailmassa ihmisillä on monia muitakin ryhmiä. Kun tämä orastava: "olenko masentunut" -ajatus työstää tiensä pienen ihmisen mieleen ja syntyy ajatus: "olen masentunut", siinä meillä on jälleen yksi masentunut, joka vaikuttaa moniin muihinkin ryhmiin. Ihanaa, eikö?

Itse tarkastelen masennusta vain teinimurkun näkökulmasta. En ole vielä ehtinyt elää kunnolliseen työelämään tai vanhainkotiin saakka. Mutta tämä samainen ongelma on tullut omalla kohdallani esille jo ainakin kolmessa ryhmässä ja aina on tapahtunut sama efekti. Vaikka lukion terveydenhoitaja minulle sanoikin jotain masennuksesta, kieltäydyn silti ajattelemasta masennusta sairautena.
Me olemme murkkuja. Toisinaan meitä masentaa. Se ei ole sairaus, se ei ole vika. Se on normaalia elämää. Toisinaan masentaa vähän kauemmin kuin pari päivää. Sekään ei ole vielä sairaus.
Ärsyttää tällainen oman imagon pönkittäminen... "Hei mä oon sit spesiaali ku mulla on tämmönen sairaus..." Ihan yhtälailla voitaisiin väittää, että "Hei mä oon sit spesiaali ku mulla on tämmönen sairaus ku idiotismi... Mä en aina tajuu, niin mun ei varmaan tarvi jaksaa jos mä en haluu.."

Ja tietenkin tämä näkökulma on todella kärjistetty vittuunnuksen johdosta ja tietenkään se ei ole ainut ja oikea näkökulma tähän aiheeseen. Pistää vaan pännimään niin pirusti, ku kohta ei enää voi varmaan junaankaan mennä ilman että joutuu käsittelemään aihetta. "Tässä inva-paikan vieressä on varattu viis paikkaa masentuneille"

Isot tarrat

Mihin hemmettiin voi laittaa isoja tarroja? Ne on kuitenki sen verran hienoja (ainaki jotkut) että ne haluaisi laittaa näytille kunnolla johonkin, mutta siinä on sitten taas se juttu, että seinät ja muut pinnat... noh... Niistä pinnoista se tarra ei sitten tarpeen tullen lähde irti.

Sitten kaikki vähäpätöisemmät pinnat (kansiot, kirjat, laatikot, laukut...) ei ole tarpeeksi paljon näkyvillä ja äh.

Teinpä vaan tällaisen turhauttavan huomion. Ei mulla muuta ja kiviäki kiinnostaa. :D

Olen ovi.

Olen sinun paras keksintösi, mutta silti suurin vihollisesi.
Minun kattani pääset huoneesta toiseen kuin itsestään. Saat tarvitsemasi yksityisyyden ja suojan, vessakäynnitkään eivät ole kiusallisia minun takiani. Mahdollistan nerokkaiden ovikylttien olemassaolon ja olen myös mainio paikka seinälipuille tai muille julisteille.

Mutta minulla on hintani.

Lyöt varpaasi kynnykseeni ja alareunaani tasaisin väliajoin. Minun tapani sanoa sinulle: "Olen olemassa. Ole minusta kiitollinen!" Murtunut varpaasi on ystävyytemme soihtu.
Nautin siitä tunteesta, kun lyöt kyynärvartesi kipeästi kahvaani. Mustelma on muisto minusta.
Kun juokset lasiovea vasten ja murrat nenäsi, minä tiedän kuinka paljon halusit päästä lävitseni ihanaan maisemaan, jonka minä tarjoan.
Jätä sormesi saranan väliin. Rakastan sitä.
Sinä olet minun rakkaani. Tavalla tai toisella minä sen sinulle aina osoitan, kun ehdit unohtaa minut.

(niin siis allekirjoittanut löi varpaansa oveen. ai saatana!)

Ota vuoteesi ja KÄVELE!

Hidastelijoita on monenlaisia. Autolla hidastelijoita, ruuhkassa hidastelijoita, kassajonossa hidastelijoita, lähtöhidastelijoita... on myös jaarittelijoita, tupeksijoita, hitureita ja kaupungin työntekijöitä.
Näistä kaikista ryhmistä voisi tarinoida vähintään pienen eepoksen verran, sillä itsehän tarkastelen maailmaa kärsimättömän kiirehtijän näkökulmasta, mutta tänään ärsyttää vain nämä kaikkien huomioimat ruuhkakupeksijat.

Olin jo yläasteella sitä mieltä, että kaikkien laitosten käytäville pitäisi saada varman vakaa kaistaliikenne. Nopean liikenteen kaista, hitaan lampsimisen kaista ja pysähtyneiden jutustelijoiden kaista. Ja kaikki nämä kaistat tietenkin molempiin suuntiin eli yhteensä kuusi (6) kaistaa.  Se helpottaisi ainakin nopeiden ihmisten matkaa huomattavasti.
Mikä ihmeen järki siinä on, että kun tietää itsekin hiihtävänsä hitaammin kuin etana kaarteessa, niin sitten pitää huojua koko tilan leveydeltä siinä kaikkien edessä? Tykkäävätkö nämä ihmiset vain siitä "jonon" ensimmäisen asemasta, kun eivät ikinä mihinkään jonoon muuten kerkiä? Jaaa sitte ku tällainen hiihtäjä tapaa kaverinsa (yleensä juuri siinä ahtaimmassa oviaukossa) niin tottakai siihen pitää jäädä jutustelemaan ja tsättäilemään, et mites päivä menee.
Tästä olen jo ehtinyt paasatakin facebookissakin... Näistä hitaista hiihtäjistä tulee välittömästi oven edessä pönöttäjiä ja heidän taakseen alkaa kertyä suuret ihmismassat. Ja Suomessahan kukaan ei uskalla/viitsi/halua olla töykeä ja huomauttaa että keskustelun voisi siirtää jonnekin muualle siitä väylältä.
Asian voisi kärjistää vaikka kuinka pitkälle. Mihin käytöstavat ovat jääneet? Ovatko nämä ihmiset yhteiskunnallisesti piittaamattomia? Onko heillä maanisdepressiivisiä oireita? Painaako reuma?
Mutta ei.
Mielestäni he ovat vain liian yksinkertaisia ihmisiä ymmärtämään järjestelmällisyyden hienoutta. Kävele, paska!

Okei, ehkä vähän kärjistin nytkin liikaa, mutta sellasta se pieni vitutus on, kun se oikein hiipii sieluun.

svea-pipot ja nuorison rahakäsitys

Se alkoi hyvin pienestä. Ehkä muutamalla koulun lissulla oli musta tai pinkki pipo, jossa luki että svea.
Siinä rupesi miettimään, että onhan se ookoo olla suomenruotsalainen, mutta pitääkö sitä nyt jo pipossakin mainostaa?
Siitä muutaman viikon kuluttua svea pipoja alkoi olla jo joka kolmannen lacosteäijän päässä ja konsultoin asiaa ystäviltäni, että mitä iesusta tämä svea-villitys on. Kallis muotimerkki kuulemma.
Tänään sitten seikkailin Jim&Jillillä ja silmiini osui keltainen Svea pipo. Ihan uteliaisuuttani katsoin hintalappua...
Kuka hemmetti maksaa yli 20euroa jostain muotipiposta, joka on kaiken lisäksi RUMA?!
En sano, että itse olisin mikään penninvenyttäjä, mutta sillä rahalla saan itse viikon ruuat ja vielä jää ylikin...
Siinä rupesi sitten mietityttämään, että millainen käsitys kersoilla on rahasta tai että millainen käsitys kersojen vanhemmilla on muksujen rahankulutuksesta? En tarkoita kuulostaa omalta mummaltani, mutta en minä ole ikinä saanut vanhemmiltani määrättömästi rahaa shoppailuun.
Muutenkin alkaa jo naurattaa, kun itse leikin jollain parinkymmenen markan tamagotchilla muksuna ja nykyään lapsi ei voi saada kavereita koulussa ilman iPodia, Nokian kosketusnäytöllistä puhelinta (auta armias, jos ekaluokkalaisella ei ole kännykkää... sitä kiusaamisen määrää) ja muita härveleitä. Tunnen myötähäpeää lasten vanhempien puolesta ja tulen tuntemaan myötäsääliä, kun näiden muksujen pitäisi joskus pärjätä omillaan julmassa maailmassa.
Murh.

Kaikki sanoi että aloita blogi...

... en aloittanut vaan ajattelin että paskat. Ei sitä kuitenkaan kukaan lue.

Nyt aloitin ja vetoan hetkelliseen mielenhäiriöön.
Nimi Idiotismi tulee jostain syvältä mielen sopukoista, mutta en vieläkään tiedä tarkoitanko sillä omaa idiotismiani vai muiden ihmisten idiotismia. Ehkä se selviää jossain vaiheessa.
Eipä näihin ikinä ole ensimmäisellä kerralla mitään painavaa sanottavaa. Varsinkin kun itse aloitin tämän kirjoittamisen ruokatunnilla... heh. Jatketaan tästä.